Ei nii unohtunu historia, mutta historia kuitenkin

"Puuvillatehdas rakennettiin vv. 1898 - 1900 arkkitehti August Krook'in suunnittelemana. Toimintansa tehdas aloitti syksyllä 1900. 
Vilkkaimmin tehdas kasvoi 1950-luvulla. 1950- luvun lopulla Porin Puuvillatehdas työllisti yli 2500 henkeä. 
Suurpalossa 20.5.1981 tehtaan kutomo tuhoutui täysin. Uutta kutomoa ei enää rakennettu, vaan Poriin jo tilatut kutomakoneet asennettiin Forssaan. Toiminta näivettyi vähä vähältä ja päättyi vuonna 1994 kokonaan. Rakennukset autioituivat mutta alkoivat uudelleen täyttyä, kun kiinteistön omistajaksi v.1988 tullut Asko OY alkoi vuoksaamaan tiloja yrityksille. 
Kehräämörakennus sekä konttori on suojeltu asemakaavassa."
 Porilaisen KUI? käsikirja, Kehitys OY Pori 2007

 

Kuvina puuvillatehtaan takapiha-aluetta, vesitornin lähettyviltä, ja sitten yksi julkisivusta otettu kuva.

Kwaidan story - STORY OF O-TEI

Tämän kertainen aihe oli KWAIDAN - tarinat, vuodelta nakki ja peruna. Piti valita tarina ja sitten ottaa kuvia kokonaiset neljä kappaletta.
Valitsin The Story of O-Tein, joka oli tungettu saman linkin alle kuin Oshidori.

O-Tein tarina meni tosi lyhyesti ja tiivistettynä silleen, että:
Muija ja äijä oli luvattu toisilleen jo pienestä pitäen, mutta muija kuoli koska oli sairas. Sitten äijä kirjoittaa lupauksen siitä, että menee naimisiin uudelleen syntyneen O-Tein kanssa, jos ja kun he tapaavat taas. Tosin tuo joutu menemään naimisiin koska oli ainoa mukula, mutta onnettomuuksien myötä sitten menetti vaimon, lapsen ja omat vanhempansa.
Äijä lähti vaaeltelmaan ja pysähtyi jonnekin vuoristossa sijaitsevaan majataloon (tai johonki tuollaiseen). Sielä tuo näki uudelleen syntyyneen O-Tein, oli hyvin hämmentynyt ja kun hän sitten tuota puhutteli, vastasi tämä tyttö tuolle olevansa O-Tei, jonka tuo lupasi naida kun hän syntyisi uudelleen.
Sit muija pökräs.
Ne meni naimisiin, elivät onnellisina loppuun asti, jee jee kivaa.

Kuvia:

Studiossa oli ihan hauskaa säätää näitten kuvien ottamisie parissa.

Kiitos malleille: Iidalle ja Raato-Emmille joka sitten syntyi uudestaan mystisesti. 

Eipä muuta. Ahhhahhaa.

Afrodite - Halloween Edition

Eli joo.

Hyvällä porukalla kaikki on aina hauskaa, ja niin oli tämäkin pikku projekti. Reetta oli mussu ja suostu uhriksi, maalasi naamansakin ja kaikkea. Einiäki pitää vähä kiittää kun oli pienenä taustatukena, kun uskonpuute kameran kanssa tuli ja kun antoi pienen taiteellisen näkemyksensä yhdessä kohtaa.

Enivei.

Kun tehtävänanto sitten tuli ja aiheena oli Afrodite ja tunnilla nähtiin pari kuvaa esimerkkinä, oli ensimmäinen ajatus meikäläisellä, että vedetään Halloween teemalla, koska se suhteellisen pian nurkan takaa sitten ilmaantuikin. Joten meikäläisen Afrodite on kertaalleen jo kuollu ja haudastaan tullu posettamaan vielä kerran ennen kuin menee takaisin raatoilemaan.

Rennolla meinigillä saa kaikkee kivaa aikaseks.

Bookeeeeeh

Kesti hetken aikaa tajuta miten koko juttu toimii, mutta kun sen tajus, loppu tuli kuin itsestään.
Sinäänsä ihan hauskaa ottaa kuvia tuon filtterin kanssa, vaikka se päänsärkyä sitten aiheuttikin mm. sunnuntaina.

Kuolema - an essay

Valokuvaus. Tuo suuri mysteeri jonka kanssa minulla on aina henkisiä ongelmia, oli käytössä sitten digitaalikamera tai filmikamera. Joka kerta jokin juttu menee pieleen, eikä mikään näytä onnistuvan niin kuin itse sen haluaisin menevän. Joko filmit hajoaa kameroitten sisälle, vaikka käsittelisin kameraa oikealla tavalla, tai sitten ne on hienoa, tummaa pask-- sörssöö. Entä sitten polaroid? En ole kertaakaan kokeillut moisen käyttöä, ja varmasti pelkäisin vain rikkovani koko esityksen. Eli ei, en ehkä ihan heti alkaisi moista kameraa käyttämään vaikka olenkin nyt nähnyt mitä kaikkea niillä voikaan saada aikaan.
Meidän pikku retki joka koululta tehtiin oli ihan ok, näin rehellisesti sanottuna. Henkilökohtaisesti en ole ikinä jaksanut paneutua valokuvauksen ihmeelliseen maailmaan. Toki tykkään ja nautin hienoista ja taidolla otetuista kuvista, vaikken itse saa moisia mitenkään aikaiseksi. Valokuvauksen suhteen tyydyn katsojan rooliin.

Näyttely itsessään oli sellainen mitä kuvailisin näin: ''….. meh.''. Mikään ei silleen loikannut silmille ja henkisesti ravauttanut minua ''TÄLLAISEEN PYRIN SEURAAVAKSI!!'' - tyylisesti. Ei. Se oli sellainen jonka nyt kulki läpi, paremman puutteessa. Kuvien laadut ja aiheet vaihteli. Taidonnäytteitä oli kyllä, ja myös sellaisiakin joita voisi kutsua läpällä otetuiksi. Siis c'mon. Jotkut kuvista näytti siltä kuin henkilöt olisivat kerääntyneet paikkaan A, vetäneet kännit ja ottaneet toistensa paljaista takamuksista kuvia. Sit joku irvileuka keksi ykskaks ''laitetaan nää näyttelyyn, ehhehhee!'' ja muut on vaa kompanneet ''joo, mahtava idea!''. ...Srsly, mitä v---ua?

Kun tehtävän anto tuli, pääsi syvääkin syvempi huokaus. Pitäisi siis löytää jotai kuvia joista kirjoittaa essee? Auta armias. Ryömein kuitenkin kuuliaisesti sinne tuon yhden kuva parin luokse, jota olin jäänyt katselemaan vähän pidemmäksi aikaa kuin 30 sekuntia. Nimittäin Susanna Majurin: Lintukallio tekeleen luokse. Tiedä sitten mikä siinä viehätti. Värit? Hallittu kaoottisuus? Kuvathan itsesään oli valtavia! Siis normaaliin pikku polaroidi kuvaan verrattuna. Siinäpähän on pystyttäny jotain norsun kokoista kameraa jonnekin vedenrajaan... tai sitten kamera on ollu ihan ”normikokoinen” mutta kuvat vaan suurennettu? Hälläkö väliä! 

Susanna Majuri - Lintukallio
Lintukallio kuvissa on fantasiamainen ilmapiiri. Väritys, sekä se että ”veden alle” näkee noin kirkkaasti, luo sellaisen vaikutelman. Ehkä se oli se asia joka kiinnitti huomion? Sitten myös kiehtoi sekin, miten kuvissa on tuollainen kaaoksenomainen ilmapiiri. Kaikkialla tapahtuu jotain. Jossain on helvetin kokonen lokki, toisaalla räpiköiviä lunneja jotka leikkii kamikazea loikkimalla kalliolta alas, lentääkseen jonnekin. Entä mikä sitten on tuon hukkuvan raadon tarina? Onko se vaan dumpattu sinne? Onko se edes raato? Vai esittääkö se merenneitoa tai sardiinia joka kuvittelee olevansa ihminen?

Se miten tuo ”vesi” tuohon piirtyy, on mielenkiintoinen. Se jakaa kuvat puolesta välistä. Se saa osan linnuista näyttämään siltä kuin eläisivät veden alla, sardiinin kanssa, ja pitävät omaa pieni merenneito showta. Ilman Disneyn sparkle jippikajei-meininkiä ja hienoja musikaaleja. Osa lentelee ympäriinsä ilman ongelmia. Mutta kun kuvaa alkaa katsomaan tarkemmin, huomaakin, että tuo aluksi vedeksi luultu osa, onkin vain jokin värifiltterin kaltainen huntu, joka on vedetty tielle. Ooh, mikä noteeraus!

Oikea meriplutakko, näkyy kauempana ja sekin sitten vähän uppoaa tähän oikeanpuolimmaiseen kuvaan. Tämäkin merenalainen effekti on varmaan jokin kuvan jälkikäteen luotu effekti? Kuvien muokkausta kun pystyi harrastamaan kuvan kehittyessä. Ei ettäkö se minua sinäänsä henkilökohtaisesti mitenkään liikuttaa. Se tosin kiinnostaisi tietää, mistä helvetistä se on löytäny nuo kaikki miljoonat käkät paria kuvaa varten?! Onko kuvaaja reissanu pitkin maailmaa ja kattonu: Hei tää muistuttaa sitä mun edellistä kuvaa! Klick. Asettelempa nämä vieretysten ja kusetan ihmisiä olettamaan että ne on samasta paikkaa otettu! -insert pahisnauru ja salamavaloja-

...Että näin.

Sinäänsä ei suuria tunteita tai ajatuksia herättäviä kuvia ei löytynyt. Tuokin kahden kuvan sarja oli vain tuollainen: ...no tää ny on jotenkuten järkevä ja värit on aika kivat- meiningillä valittu. Ei tullut mitään nenän nypristelyjä, tai tullut halua langeta polvilleen ja huutaa epätoivossa: MIKSI!? Nämä ny vain oli sellaiset joita katseli hiukan pidempään kuin muita. Muuten, oli aika laimeeta koko näyttely.

Mitä sitten tulee tähän ''--voisit toteuttaa vastaavalla tavalla--'' kysymykseen tulee... Saanen vastata siihen näin: ...meh. Valokuvauksessa itselläni on se, että kuvaan about vain, jos haluan jotain malliksi, piirtämistä ajatellen. Oli se sitten jotain niinkin tylsää kuin pilviä, mutta siihen se sitten jääkin. En silleen harrasta valokuvausta mitenkään, missään erikoisessa mielessä, että joskus tunkisin niitä minnekään näyttelyyn. Saatikka sitten tuon tyylisiä mitä löytyi Helsingin polaroid-näyttelystä. Tietenkin ihailen niitä jotka saa kaikkea hienoa aikaiseksi valokuvaamalla. Hyvähän se on tietää mite kamera toimii, miten sillä saa ihan ok-kuvia otettuu ja näin. Ihan vaan sen takia että ehkä osaisi ottaa jotain uber hienoja kuvia suomalaisista kummituksista joltai ibizan rannalta, jos moiselle eksyy.

Itseni kohdalla, tunnen kuinka valokuvauksen hiuksenhieno elämä valuu sormien välistä. Koskettaa maata ja porautuu sen läpi manalaan minne se kuuluukin.
Tämäkään valokuvauksen maailmaa avaava näyttely ei parantanut minun ja valokuvauksen viha-rakkaus-suhdetta ollenkaan. 

Kivakiitoshei.
Jenny H.

Minä & metsä

Kuvauspaikkoina on naapuritontin pikku pöheikkö jossa usein leikittiin siskon kanssa kun oltiin pieniä, sekä myös lähimetsä. Pehmojellona, eli Pöpö, on se "minä" näissä kuvissa.

 

Etsiskelin mielenkiintoisia kohtia mettästä johon valo tuli jotenki kivasti. Pöpö sinne ja sitte kuljettii ympyrää katsomassa mistä kohtaa nappasta kuva. Tuli siin vähä pelleiltyäkin (kuten tuo ensimmäinen kuva antaa ymmärtää).